Tässä parina aamuna oli vihdoinkin kestohanget eli hankiaiset. Ja voi sitä juhlaa, kun päästiin viilettämään pitkin peltojen pintaa jotta hippulat vinkui.

Siinä Likka-äiskäkin nuortui aivan silmissä, ja minulla oli täysi työ pysytellä perässä.

Katsokaa nyt, millaiset juoksukentät eteemme avautuivat!

Niin, me olemme tosiaanki nuo kaksi mustaa pistettä tuolla kaukana! Töyhtöhyyppä kävi houkuttelemassa kirkuen meitä juoksemaan perässään. Toki me tiesimme, ettemme pysy sen tahdissa, mutta hauskaa oli.

Onneksi tuo äiskä ei kurvaillut pakoon yläilmoihin, joten löytyi jotain painivastusta.

Hih...pääsimpä kerrankin yllättämään! Yleensä se olen minä, joka joutuu ketarat pystyyn.

Äiskä uhkasi kyllä vielä näyttää minulle, kuka täällä joutuu ylösalaisin.