Luumäelle ajelimme sitten sankassa sumussa körötellen venäjälle menevän linja-autojonon perässä. Valitettavasti näkyvyys oli niin huono, etten onnistunut tarkistamaan paikan niemen todenperäisyyttä. Sen luvatun Jehki-kissan kyllä paikallistin heti perillä pöydän alta. Jehki oli kuitenkin sen verran pidättyväinen, että päätin seurailla sitä turvaetäisyydeltä. Ihmeekseni Likka-äiskä kadotti kokonaan arvokkuutensa ja ryntäili välillä kissan perässä.
Äiskää kiinnosti myös sikäläiset pikkukalat, jotka uiskentelivat lasiakvaariossa.
Ne olivat kyllä onnettoman pieniä verrattuna meidän katiskakaloihin, mutta ehkä ne vielä kasvavat. Tuo pohjakala kyllä oli aika merkillinan.
Tämä oli kuulemma täkäläinen joulupukki.
Aika salaperäiseltä, mutta kesyltä se kyllä vaikutti, mutta vaistosin siinä jotain ajatonta historian havinaa.
Samanlainen levollinan tunnelma heijastui myös tässä mielenkiintoisessa talossa, joka olikin kuulemma peräisin jo 1800-luvulta. Mietin, kuinkahan moni koira oli ennen minua tällä lattialla makaillut. Kumpa voisikin kurkistaa tuonne aikaverhon taakse.
Keittiössäkin oli tosi viihtyisää ja kodikasta. Herkkuja tippui tuon tuosta meille lattiarajaan, ja ympärillä levisi ihana herkullinen tuoksu.
Päätin jäädä sinne koiraksi, kun isäntä, emäntä ja Likka-äiskä olivat lähdössä. Täällä olis ehkä talonvahdin paikka avoinna, ja pitkä automatka ei oikein kiinnostanut.
Tulin lopulta kuitenkin toisiin ajatuksiin, kun talonväki kantoi autoon läksiäisiksi hirvenlihaa, ja emäntä antoi vielä siankorvapussinkin matkaevääksi. Kait sitä jotenki taas kestäisi tuon pitkän kotimatkan.
Hei Paula, jos kerran tulet sitten Kiuruvedelle, niin käyhän minuakin moikkaamassa. Sieltä on meille vain 25 kilometrin matka, ja kaikki fanini ovat tänne tervetulleita. Te näette aina minut täällä, mutta minä näen teitä niin harvoin.
Kommentit