Käväisin heti seuraavana aamuna katsomassa, oliko pieni pitkäkuono päässyt lähtemään autuaammille asuinsijoille. Ja toden totta, lumessa näkyi vain pienet siiven jäljet, joten nyt kyllä uskon, että päästäinenkin voi saada kuoltuaan siivet selkäänsä.
Pian kuitenkin löysin seuraavan pakkasen uhrin. Keltasirkku raukka oli uupunut lumihankeen.
Likka-äiskä kävi vielä varmistamassa, ettei se enää hengittäny.
Ehdotin, että veisimme sen ullakolle horrostamaan nokkosperhosen viereen, jos se siivekkäänä vaikka heräis keväällä. Äiskän mielestä oli kuitenkin viisaampaa lähettää se päästäisen tavoin tuolta vuorenhuipulta pois pakkasista.
Miten me tulisimmekaan nyt toimeen ilman näitä vuorenhuippuja, kun on niin paljon noita lähtijöitä.
Nyt vielä hiljainen hetki keltasirkun muistolle.
Nyyh...toivottavasti tämä on jo viimeinen. On tämä kyllä niin surullista ja kylmääkin puuhaa, mutta velvollisuudethan on hoidettava.
Kommentit