Nyt ne keväiset linturetket taitavat sitten toden teolla alkaa. Eilen iltasella käväisimme jo Kihlovirralla joutsenia katselemassa. Minä jäin varmuuden vuoksi alas odottelemaan, jotta pääsen pikemmin pakosalle, jos ne päättävät yllättää meidät.

Kyllä minä tiedän näkemättäkin, miltä ne näyttävät. Jo muutamana päivänä on yksi sellainen lennellyt meidänkin pihan yli jokiuomaa tähyillen ja toitottaen kuin mikäkin hälytysajoneuvo.

Saatoin nytkin äänestä päätellen kuvitella, kuinka ne heiluttelivat valtavia siipiään ja ojentelivat kaulojaan.

Likka-äiskästä oli kivempaa katsella niitä tuolta ylhäältä katselulavan aukoista, kun sillä ei ole minkään asteista joutsenkammoa.

Äiskä kertoikin nähneensä niitä tuolla kauempana jo melkoisen joukon.

Onneksi tulivat muutkin vihdoin alas, ja tunsin oloni porukassa hieman turvallisemmaksi. Parempi oli kuitenkin hieman varmistella selustaa, ettei sieltä vaan kukaan lähesty.

En minä noita toki paljonkaan pelkää. Olen vain hieman varovainen. Muistuu niistä aina mieleen se aikoinaan merenkurkussa eräällä huvilalla tapaamani isäjoutsen, joka yllätti minut rannalla tuon tuostakin kurkkimalla sähisten milloin minkäkin rantakalliokiven takaa.

Helpotus oli kuitenkin päästä vihdoin autoon turvaan. Nyt tiedän pysytellä kotonakin jonkin aikaa pois jokirannasta. Onneksi ne pian häipyvat pesimisalueilleen ja saan taas olla niiltä rauhassa.