Pakkasin sapuskat reppuuni, ja lähdin viemään niitä sille, mutta sitä ei enää näkynyt siellä.
Kiire sille kait oli tullut, kun käsikepit ja pari serpenttiiniä oli vain jääneet jäljelle.
No voi harmi, se sai meistä nyt varmaan varsin tylyn kuvan. Vieläkin hieman harmitti, ettei sitä käsketty sisään syömään.
Päätin sitten purkaa pettymystäni jyrsimällä noita sen käsivarsia. Likka-äiskä lohdutteli kummiski, että ehkä oli parempi sittenki antaa sen mennä, kun ei näytä olleen edes sisäsiisti, tai sitten muuten valskasi, kun koko kenttä oli sen alta aivan märkä.
Äiskää alkoivat kiinnostamaan nuo repussa tuoksuvat sapuskani.
Hän ehdotti, että voisimme nyt syödä ne kahdestaan.
Samapa tuo oli mennä takasin sisälle jakamaan niitä, mutta toivon hartaasti, että se vieraamme on päässyt parempien ruokapöytien ääreen, eikä muista meitä pahalla.
Kommentit